Viikon vieras: Pekka Utriainen

10.11.2017


Pekka Utriainen pyöreän pallon pyörteissä ennen kuin soikea pallo vei miehen mennessään. Kuva: Utriaisen arkisto
Pekka Utriainen pyöreän pallon pyörteissä ennen kuin soikea pallo vei miehen mennessään. Kuva: Utriaisen arkisto
Utriainen numerolla viisi TAFT:n paidassa haastamassa Roostersissa pelannutta etunimikaimaansa Rantalaa.
Kuva: Jari Turunen
Utriainen numerolla viisi TAFT:n paidassa haastamassa Roostersissa pelannutta etunimikaimaansa Rantalaa. Kuva: Jari Turunen
Utriainen numerolla viisi hymyilemässä kilpaa aina aurinkoisen Väinölänniemen sääolosuhteiden kanssa. Kuva: Jari Turunen
Utriainen numerolla viisi hymyilemässä kilpaa aina aurinkoisen Väinölänniemen sääolosuhteiden kanssa. Kuva: Jari Turunen
Tämä olemus tulee kesällä tutuksi Vaahteraliigaa seuraaville viimeistään kesällä 2018. Kuva: Jari Turunen
Tämä olemus tulee kesällä tutuksi Vaahteraliigaa seuraaville viimeistään kesällä 2018. Kuva: Jari Turunen

SAJL:n vuoden valmentaja: ”Vahva luotto omaan perustekniikkaan on parasta psyykkistä valmennusta.”

Tämä viikon vieras, SAJL:n vuoden valmentajana palkittu ja Kuopio Steelersin ensi kaudeksi Vaahteraliigaan johdattanut Pekka Utriainen puhuu paljon ja puhuu järkeviä. Tästä syystä viikon vieras esittäytyykin lukijoille ”haulikkohaastattelun” myötä: haastattelija kysyy ja Utriainen vastaa, jotta ei jää yksikään ydinviesti välittämättä.

Haastattelusta selviää, miten Veikkausliigan futaajasta tuli Vaahteraliigan jenkkifutaaja, miten kuopiolaisesta tuli vantaalainen ja pian taas kuopiolainen. Ja ennen kaikkea selviää, miten Utriaisesta tuli valmentaja, menestynyt valmentaja. Sattumalla oli oma osansa jotta kaikki sai alkunsa, mutta sen jälkeen Utriainen ei ole halunnut jättää mitään sattuman varaan.

 

Miten aikanaan päädyit lajiin nimeltä amerikkalainen jalkapallo?

Jenkkifutiksen pariin päädyin googletettuani Vantaalla asuessani syksyllä 2007 "amerikkalainen jalkapallon Vantaa". Tätä edelsi 80-luvun lopulla alkanut jalka- eli potkupalloura, joka loppui melko yllättäen keväällä 2006, kun huomasin oikeastaan aidosti ensimmäistä kertaa elämässäni, että treeneihin lähtö tuntui vastenmieliseltä. Vuoden ajan yritin uskotella itselleni ja silloiselle tyttöystävälleni pystyväni elämään normaalia aikuisen ihmisen elämää, mutta aika pian oli löydettävä uusi riippuvuus. Jenkkifutis kolahti heti ja ensimmäisten liikuntasalissa käytyjen jefu-treenien jälkeen alkoi oikeastaan saman tien tähän nykypisteeseen johtanut matka.

Amerikkalainen jalkapallo minuun iski jo alle kouluikäisenä, silloiset Super Bowlit VHS-kaseteilta tuli katsottua puhki, kirjaimellisesti. Jefu oli aina mulle vähän sellainen haave, joka sitten 25-vuotiaana pääsi toteutumaan. Lukioaikaan muistan kun eri lajitaustoilla olevalla kaveriporukalla käytiin pelaamassa - varmaankin minun organisoimana - jotain lippupallon tyyppistä peliä, joka tosin muutaman minuutin jälkeen muuttui aina täyskontaktiversioksi. Ilman kamoja, tottakai.

Monet muistavat sinut TAFT:n laitahyökkääjänä, mutta nyt vaikutat aidolta savolaiselta. Oletko kotoisin Kuopion seudulta vai Vantaalta? Ja miten yhteys näihin seuroihin on rakentunut?

Pidän itseäni paljasjalkaisena savolais-karjalalaisena Kallion kundina. Eli Suomeksi olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni Kuopiossa, aikuinen minusta tuli pääkaupunkiseudulla. Entinen tyttöystäväni - nykyinen vaimoni - on myös vähän samoilla taustoilla, ja ollaan nyt palattu kotikaupunkiimme useamman vuoden sudeettiuden jälkeen. Meidän kaksi vanhinta lasta on syntynyt Kätilöopistolla, viimeinen täällä Savon sydämessä. Vanhin ei osaa sanaakaan Savon kieltä vieläkään. Niin ja se karjalalaisuus tulee veren perintönä, mutta saattaa olla minussa se vahvin luonteessa näkyvä osa.

TAFT tulee aina varmasti olemaan minulle tärkeä sana, mutta olen aika huono saamaan itseäni sitoutumaan mihinkään epämääräiseen nimeen - ihmisethän tässäkin hommassa on kaikki tai ei mitään. Viisi TAFT-vuotta sisälsi ison tukun ihmisiä, jotka ovat minulle paljon enemmän kuin seuran edustajia, ja niin on nyt Steelersissäkin. Kuopion Palloseuraa olen elämästäni pisimpään edustanut, Kopareissa ja Kuopion Elossa pelannut junnuissa ja kaiken kaikkiaan potkupalloa kuudella korkeimmalla sarjatasolla eri joukkueissa edustanut, eli en ole varsinaisesti mikään seurauskollisuuden ilmentymä.

Mikä on itsellesi jenkkifutiksessa "the juttu":

a.    pelaajana,

b.    valmentajana ja

c.    katsojana?

Katsojana jenkkifutiksessa minua kiehtoi ja kiehtoo toki edelleen pelin taktisuus ja strategia. Pelaajana uskoin, että samat asiat olisivat ne kiinnostavimmat, mutta pelin fyysinen puoli, oman pelon voittaminen ja kaikki siihen psykologiaan liittyvä asia alkoi kiehtoa heti kun sain ensimmäistä kertaa jefu-kamat päälle. Pelko ei tässä lajissa liity todellakaan pelkästään kontaktiin, vaan myös vahvasti häviämisen pelkoon ihan eri tavalla kuin vaikkapa jalkapallossa. Ratkaiseva downi ja tiedät, että pelinrakentaja tulee etsimään sinua heitollaan - sitä tunnetta lähelle pääsee jalkapallossa vain rangaistuspotkukilpailussa.

Valmentajana edellä mainitut asiat ovat toki myös kiinnostavia, mutta suurimmat fiilarit tässä koutsina saa siitä, kun pelaajat kehittyvät. Ja ne kehittyvät suhteessa valtalajeihin vielä aikuisenakin todella huimasti jos ja kun - kuten meillä - pelaajat alkavat harjoittelemaan kuten asiaan kuuluu. Parasta, mitä tästä voi saada, on se mitä valmentajana näkee ja mitä pelaajat itse eivät: urheilullinen ja taidollinen kehitys, pelaajien sisäinen vaatimustason nousu. ”Kulttuuri” oli meillä pitkään kirosana, mutta nyt voi jo monelta osin puhua harjoituskulttuurista positiiviseen sävyyn.

Varsinaisesti pelaamiseen liittyvistä asioista valmentajana parasta minulle on pelien kutsuminen. Strategina tai taktikkona en ole varmasti monen muun rinnalla vielä, mutta pelin ”flown” tai jonkinlaisen mystisen rytmin tunnistamisessa koen olevani hyvä. Joku sanoisi savolaisia ajatuksia, mutta sivurajalla pelissä mukana oleminen on - paremman sanan puutteessa - kiihottavaa.

 

 


 

"Lukioaikaan muistan kun eri lajitaustoilla olevalla kaveriporukalla käytiin pelaamassa - varmaankin minun organisoimana - jotain lippupallon tyyppistä peliä, joka tosin muutaman minuutin jälkeen muuttui aina täyskontaktiversioksi. Ilman kamoja, tottakai."

 


 

 

Milloin huomasit ensimmäistä kertaa, että voisit ryhtyä valmentajaksi? Mitä silloin tapahtui eli mistä asioista huomasit, että tämä laji tarvitsee valmentajaksi Pekka Utriaisen?

Olen varmaan aina tiennyt päätyväni valmentajaksi, parikymmentä vuotta tosin uskoin lajin olevan jalkapallo. Jefun tiesin tarvitsevan minua valmentajana siinä vaiheessa, kun Steelersillä ei ollut valmentajaa. 2014 kauden jälkeen silloinen päävalmentaja Andy Bezaire ei pystynyt hommaa jatkamaan, eikä kaupungista löytynyt ketään tilalle. 

Joulukuun lopussa kokoonnuttiin meidän kotona noin kymmenen silloisen joukkueen runkopelaajan kanssa ja sovittiin roolit. Kaikki olivat pelaaja-valmentajia varsin tarkastikin määriteltyjen roolien kera. Minun oli tarkoitus olla kaudella 2015 laitahyökkääjä/hyökkäyksen koordinaattori, Mikko Aspisen tukimies/puolustuksen koordinaattori ja niin edelleen. Päävalmentajaa ei ollut, vaan tarkoitus oli jonkinlaisella kommunistisella tyylillä taiteilla kesä läpi.

Sanoisin, että noin toisissa tai kolmansissa treeneissä huomattiin, että jonkun pitää olla piällysmies ja talven aikana päädyttiin siihen että se olen minä - suurimmaksi osaksi siksi, että laitahyökkääjiä joukkueessa oli ainakin yksi enemmän kuin mitä kentälle ”piti” laittaa. Muut pelaajavalmentajat joutuivat olemaan kentällä koko ajan, osa kahteen suuntaan. Lisäksi varmaan osasyynä minun kruunaamiseen oli siinä, että tulin tavallaan kovan Steelers-ytimen ulkopuolelta, ihan Helsingistä asti. Pystyin olemaan usein se, jolla ei ollut ennakkoasenteita tai vanhoja taakkoja mihinkään suuntaan.

Katunut en tätä vahinkoa ole kertaakaan.

Kuka on valmentajana esikuvasi ja miksi?

Minulla on käynyt hiton hyvä tuuri. Speedy Nissinen, Esa Pekonen, Ismo Lius, Juha Malinen, Pasi Pihamaa, Oskari Niemi, Rami Lilja ja Andy Bezaire - aika hemmetin kova lista valmentajia, joiden alaisuudessa olen pelaajana saanut olla. On täysin mahdotonta sanoa yhtä ainutta esikuvaa. Speedyn kyky saada paras irti pelaajista huumorin ja hyvän fiiliksen avulla, Peksan ja Pihiksen periksiantamattomuus, Juha Malisen täysin minun silmäni avannut kyky puhua pelitaktiikoista niin, että varmasti jokainen kuulija ymmärsi heti kokonaisuuden. Oskari Niemi ja Rami Lilja ovat jättäneet minuun jefun puolella kaikin mahdollisin tavoin lähtemättömän jäljen. Ode varsinkin siinä, miten ajattelen ja puhun pelin taktiikasta. Rami on ollut tässä nykyisessä projektissa mukana oikeastaan koko ajan, jos ei muuten niin minun mentorina ja välillä olkapäänäkin.

Mitkä ovat mielestäsi hyvän valmentajan kolme välttämätöntä ominaisuutta?

Mahdotonta sanoa mitään henkisiä ominaisuuksia. Kaikki valmentajat ja varsinkin jefussa valmennustiimit ovat erilaisia rakenteeltaan, toimintamalliltaan ja tavoiltaan. Joku aiemmin mainituista omista entisistä valmentajista sanoi joskus, että tulokset on ainoa mittari jolla mitata valmentajaa. Ja kun puhutaan tuloksesta, niin sarjan tai turnauksen voittaminen ei ole ainoa hyvä tulos. Se voi olla mitä vaan. Esimerkkinä vaikkapa Steelers 2016: Tulosten valossa neljä voittoa runkosarjassa ja välieräpaikka olivat varmasti meille kotimaisella rosterilla tulosten valossa menestys. Silti sisäpiiriläisillä ja varsinkin itsellä oli vahva tunne siitä, että joukkueesta olisi pitänyt saada enemmän irti. Pystyttiin silloin vain vierasottelussa Huskiesia vastaan kunnolla haastamaan sarjan kärkijengit. Valmentajana koen edelleen tuskaa kesästä 2016.

Koetko, että olet valmentajana enemmän kasvattaja vai opettaja?

Pelaajat on varmasti kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä. Yritän parhaani mukaan olla valmentaja ja sen tehtävän tärkein osa on minusta se, kuinka saada pelaajat innostumaan ja tekemään periaatteessa eri kääreisiin käärittynä samoja perustaitoja aina vähän paremmin, paremmin tehtävään keskittyen ja itsensä joka ikinen kerta haastaen. En tiedä, onko se opettamista. Paremminkin ehkä motivoimista.

 


 

"Strategina tai taktikkona en ole varmasti monen muun rinnalla vielä, mutta pelin ”flown” tai jonkinlaisen mystisen rytmin tunnistamisessa koen olevani hyvä."

 


 

 

Mikä on paras ohje, jonka olet valmentajana saanut? Ja vastaavasti mikä on se punainen lanka, josta punot omia harjoituksiasi ja omaa valmennustasi?

Punainen lanka on ehdottomasti perustaitojen korostaminen. Liikkuminen laajasti ja laaja-alaisesti, pallon kiinniottaminen, kaikki yksinkertaiset asiat. Niitä me tehdään varmasti paljon verrattuna muihin ja tullaan tekemään myös jatkossa. Vaarallisin asia meidän vastustajia ajatellen on se, että meidän nuoret urheilijat ei ole vielä oikeastaan muuta tehneetkään kuin perustaa. Pikku hiljaa siirrytään enemmän ja enemmän kohti ”perinteistä” jefu-valmennusta, eli pelin taktisiin ja teknisiin yksityiskohtiin.

Minulla on aika hyvä muisti ja tulen muistamaan ikuisesti sen hetken muutama vuosi takaperin, kun Urheiluruudussa korin alla palloa palauttamassa seisoi Henrik Dettmann. Susijengi oli valmistautumassa kai EM-kisoihin ja mitä teki päävalmentaja? Seisoi korin alla, kun jokainen huippupelaaja kävi vuorollaan heittämässä 500 vapaaheittoa päävalmentajan korjatessa tekniikkaa tarpeen vaatiessa vaikka jokaisen heiton välissä. Vahva luotto omaan perustekniikkaan on parasta psyykkistä valmennusta.

Niin ja paras ohje on selkeästi Speedy Nissiseltä: Se on futista, ei auta rutista.

Mitä sinä valmentajana odotat pelaajalta?

Helpoin kysymys tähän mennessä! Odotan sitoutumista. Mikäli pelaaja sitoutuu, tarkoittaa se sitä että sekä minulla että hänellä on yhteinen tavoite ja päämäärä. Sattuu matkalla mitä tahansa mutkia tai ristiriitoja, mutta yhteinen päämäärä takaa lähes aina sen, että homma toimii. Ilman sitoutumista ei ole oikeaa pelaaja-valmentaja suhdetta, ilman sitoutuneita pelaajia ei ole oikeaa joukkuetta, vain ryhmä satunnaisia yksilöitä. Minä en ole pyytänyt enkä vaadi "helposti valmennettavia" pelaajia, mutta sitoutuneita kyllä. Ja siinä olen todella onnekas, että tämä nykyryhmä on poikkeuksellisen sitoutunut kasa yksilöitä.

Onko joukkueen jäsenen oltava enemmän urheilija kuin pelaaja?

Korjaus edelliseen, tämä on vielä helpompi. Urheilija pystyy oppimaan mitä vaan, pelaaja-sana haiskahtaa jonkinlaiseen omien fyysisten kykyjen riittämättömyyden peittelemiseen jollain maagisella ”pelisilmällä” tai vastaavalla. Meidän kaikki harjoittelu, paljolti myös pelikaudella, pohjautuu pelaajien fysiikan parantamiseen. Kärjistetysti amerikkalainen jalkapallo on fyysinen peli, jossa isompi voittaa pienemmän ja nopea hitaamman.

Valmensit Kuopio Steelersin I-divisioonan voittoon kaudella 2017. Vuotta aiemmin teitte Steelersissä selvän päätöksen: jätitte vahvistukset hankkimatta ja panostitte kotimaisten pelaajien kehittämiseen. Mitkä olivat tuolloin tärkeimpiä asioita, joihin panostitte?

2016 kaudella me oltiin vielä niin nuoria ja kokemattomia, myös päävalmentaja mukaan lukien. Ehkä paras yksittäinen päätös mitä ollaan tässä projektin aikana tehty, oli se että satsattiin silloin seuran kehittämiseen, erityisesti seuran markkinointiin. Tehtiin meidän mittapuulla aika isojakin satsauksia erilaisiin seuran ulkoista näkyvyyttä parantaviin juttuihin, varsinkin sosiaalisen median puolella mutta myös muualla. Loistavan Kotiottelutiimin kasaaminen, treenivarusteiden parantaminen ja kaikkea muuta pientä saatiin silloin tehtyä, kun maltettiin jättää importit kotiinsa.

Pelillisesti oli iso juttu tavallaan pakottaa omat nuoret pelaajat isoihin rooleihin, tavallaan pakottaa heidät kantamaan vastuuta. Ei ollut jenkkipelaajia, jotka olisivat pystyneet tarpeen vaatiessa kääntämään pelejä, vaan meidän jokainen voitto sinä kesänä perustui joka ikisen kaksinkamppailun voittamiseen. Se mentaliteetti kantaa meitä vieläkin, toivottavasti vielä pitkään.

 

 


 

”For the team” on meidän slogan tänä vuonna. Se tarkoittaa minulle ennen kaikkea oman egon syrjään työntämistä."

 


 

 

Mitkä ovat tärkeimpiä asioita, joita tulevana talvena haluat Steelersin päävalmentaja nähdä?

Haluan nähdä isoja lihaksia. Edelliset talvikaudet on menty vahvasti ”team speed” edellä, eli ollaan panostettu nopeuteen, räjähtävyyteen ja juoksutekniikkaan. Meillä on vahva käsitys siitä, että meidän joukkuenopeus riittää myös Vaahteraliigassa, mutta isompia ja vahvempia meidän pitää olla.

Sitoutumisesta ei voi koskaan puhua liikaa myöskään. Kulttuuria tulee jatkuvasti kehittää ja siitä tulee huolehtia, varsinkin menestyksekkään viime kauden jälkeen on helppo antaa itselle periksi ja ajatella hommien hoituvan. ”For the team” on meidän slogan tänä vuonna. Se tarkoittaa minulle ennen kaikkea oman egon syrjään työntämistä.

Mikä on valmentajana suurin palkinto, jonka saat?

Olen puhunut tästä usein ja puhun siitä mielelläni. Suurin ja ainoa todella merkitsevä asia minulle on nähdä kun pelaaja ensin sitoutuu, sen jälkeen toteuttaa - ensin harjoitusohjelmaa ja sen jälkeen harjoituksissa ja punttisalilla opitut taidot ja ominaisuudet siirtyvät kentälle. 

Sen näkeminen ja siinä mukana oleminen on valtavan iso juttu minulle. Voittaminen joukkueena ja henkilökohtaiset tunnustukset on vain ja ainoastaan seurausta siitä hetkestä, kun pelaaja sitoutuu. 

Meidän pojat tietää, että minä teen ihan kaikkeni heidän eteensä, jos he pystyvät sitoutumaan. Se lupaus pitää niin kauan kuin minä olen tässä mukana.

Ketkä ovat niitä henkilöitä, joita haluat vuoden valmentajana kiittää?

Se entinen tyttöystävä, nykyinen vaimo ja lasteni äiti, Jenni Utriainen on niin iso osa koko savottaa, että sanat ei riitä.

Jussi Friman yksittäisenä nimenä usein mystisen seura-termin takaa. Ollaan, Jussi, oikeilla jäljillä tässä.

Pelaajat pelaa ja valmentajat juhlii, sanoi joku joskus. Ei passaa alkaa liikaa kehumaan poikia, lopettavat vielä treenaamisen. Niin ja toki kiitos niille, jotka (vuoden valmentajan) valinnan tekivätkään!

 

Katso myös:

Viikon vieras: Kai Lindblad

Viikon vieras: Mika Eloranta

 

 

Viikon vieras -palsta nostaa esille ajankohtaisia, kiinnostavia jenkkifutishenkilöitä. Kenen ajatuksia ja kuulumisia haluaisit lukea? Ehdota sähköpostilla osoitteeseen tiedotus@sajl.fi.