Viikon Vieras: Nikko Olsson

9.2.2018


"Vapaaehtoistyöhön pitää saada hyvä me-henki, jolloin vähän tylsempikin työ tuntuu hauskalta. Tekemisen pitää olla kivaa ja siitä pitää saada jonkinlaista arvostusta, jolloin tekijälle tulee fiilis että on saanut jotain tarpeellista aikaiseksi."
"Vapaaehtoistyöhön pitää saada hyvä me-henki, jolloin vähän tylsempikin työ tuntuu hauskalta. Tekemisen pitää olla kivaa ja siitä pitää saada jonkinlaista arvostusta, jolloin tekijälle tulee fiilis että on saanut jotain tarpeellista aikaiseksi."

Porvoolainen perheenisä, joka on jo pian 30 vuotta kantanut vastuuta siitä, että jenkkifutista olisi mahdollisimman helppoa harrastaa - nyt hän on tehnyt uuden aluevaltauksen.

"Eihän toi edes ole pallo - sehän on soikea!"

Tähän kysymykseen jenkkifutarit ovat saaneet vastata Suomessa ainakin 40 vuotta -  niin kauan kuin laji on ollut Suomessa. Jostain syystä jenkkifutis on palloperheessä ulkonäkönsä vuoksi  sulkapalloakin hyljeksitympi sisarus. Jefun harrastajat itse ovat toki myös tarkkoja pelivälineen soikeasta, ovaalin ellipsisestä ilmenemismuodosta. Samaan jenkkifutisperheen jäsenet puolestaan ovat vähintään yhtä voimakkaasti yhtä mieltä siitä, että itse lajin harrastajan muodolla ei ole väliä - pelipaikka kun löytyy kaikenlaisille harrastajille.

Mutta kun aletaan miettimään erilaisia muotoja, joilla jenkkifutista voi harrastaa, päästään vieläkin avarampaan maailmaan. Tämän argumentin voi allekirjoittaa myös porvoolainen perheenisä Nikko Olsson, joka päätyi teini-iässä katsomaan Porvoo Butchersin seurahistorian ensimmäistä ottelua, ja on sen jälkeen harrastanut jefua eri muodoissaan viljasiilossa, Ilta-Sanomien etusivulla ja makkaraa paistaessa. Olsson on tuomaroinut reilussa 300 ottelussa, voittanut pelaajana Vaahteraliigassa hopeaa ja pronssia, valmentajana kolmesti Vaahteramaljan ja lisäksi valmentanut sekä naisten SM-sarjassa että nuorimmissa junioriluokissa. Tilintarkastusta, kirjanpitoa, jäätelökioskia. Peliura kesti 12 vuotta, mutta itse harrastamisura on kestänyt kaksi kertaa niin pitkään.

Lasten harrastuksen myötä Olsson ajatteli, että varusteiden tilaaminen voisi olla helpompaakin. Ja jälleen kerran ajatus muuttui myös toiminnaksi.

 

Jokaisella jenkkifutarilla on omanlaisensa tarina siitä, miten on tämän lajin pariin päätynyt. Mikä on sinun tarinasi?

Ensimmäinen live-kontakti jenkkifutikseen oli muistaakseni 1987, kun olin katsomassa Butchersin ihka ensimmäistä peliä Porvoon Pallokentällä. Olin ehkä nähnyt televisiossa jonkun pätkän joskus peliä, mutta en hirveämmin ollut syventynyt peliin ennen tätä. Ensimmäisestä pelistä tulee mieleen se, että siellä jaettiin Butchers-lippiksiä, eikä mitään ihan normilippiksiä. Ne olivat sinisiä Hankkija-lippiksiä, joissa oli keltaisella Butchersin logo. Lippis oli monta vuotta kaapissa mutta ajan saatossa se on kadonnut. Harmi, koska se olisi nykyisin keräilyharvinaisuus. 

Ennen jefua harrastin nuorempana tafua (tavallinen futis), tennistä ja vähän myöhemmin salibandya. Yläasteen aikoihin tuli kiinnostus jenkkifutikseen, kun Piminäisen Pekka keräili porukkaa, jotta Butchersiin saataisin silloin nuorimmat junnut eli B-juniorit. Vuosi taisi olla 1990, kun aloitin lajin harrastaminen.

Kun joku kysyy sinulta nyt: "Miksi jenkkifutis?" niin mitä vastaat?

Lajin monipuolisuus ja taktinen puoli viehättävät. Se, että lajia voi taktisella puolella pelata hyvin monella "systeemillä" eikä ole ainoata oikeaa tapaa pelata. Laji kehittyy koko ajan ja siinä näkyy trendit ja tietyt kehityskaaret. Yksilön puolella laji on monipuolinen monessa mielessä. Harvassa lajissa voit olla fyysisesti niin erikokoinen kuin jefussa, harrastaaksesi sitä tai ollaksesi lajin huipulla. Useissa lajeissa vain nopeudella pärjää, jenkkifutiksessa voi pärjätä eri ominaisuuksilla. Peli on joukkuepeli, mutta tavallaan siinä ollaan yksilöitä ja pelataan paljon yksi vastaan yksi tilanteita. Toisaalta taas esimerkiksi hyökkäyksen linjassa joukkuepeli ja yhdessä tekeminen on hyvin tärkeää ja kuitenkin siinäkin pitää voittaa vastustaja 1 vs 1 -tilanteissa.

Aloitit hyvin nopeasti lajin aloittamisen jälkeen ottamaan osaa jokaisen harrastuksen elinehtoon eli vapaaehtoistyöhön ja kouluttauduit tuomariksi. Mikä tuomaroinnissa kiinnosti ja mikä siinä houkuttaa sinua edelleen?

Tuomarointi tuli aloitettua aika nopeasti uran alussa olisikohan ollut vuosi 1993. Olin ollut koripallossa tuomarina jo useamman vuoden ja vihellyshommat oli sinänsä tuttuja. En ole merkannut ylös kaikkien vuosien pelejä niin se vaikeuttaa arviota siitä kuinka monta peliä olen viheltänyt reilun 25 vuoden ajalla, mutta ehkä ollaan jossain reilussa 300 pelissä. Viime vuosina pelejä on kertynyt reilut 10 kaudessa. Vaahtera-vihellyksiä ei ehtinyt tulla puolentoista kauden aikana kuin noin 15 peliä, kun Vaahtera-ura päättyi siihen kun itse noustiin takaisin liigaan. Viheltämisessä kiehtoo se, että siinä voi vielä tälläkin iällä kehittyä ja toisaalta pelin näkee täysin toisesta kulmasta kuin katsojana, pelaajana tai valmentajana. Siinä tulee katsottua sellaisia pelin osa-alueita, joita normaalisti ei huomaisi ollenkaan. Lisäksi NFL-tuomareita on todella mielenkiintoista katsoa, koska ne vaan on niin sairaan hyviä siinä hommassa mitä tekevät.

Moni muistaa sinut myös valmentajana. Mitä kaikkea valmennusuraasi on mahtunut?

Oma valmentajaura alkoi 2000-luvun alussa jenkkifutiksen hurjimmalla pelimuodolla eli naisten semikontakti lippupallolla. En tiedä mistä tämä sana semi oikein tuohon on laitettu, koska välillä peli oli kyllä jenkkifutista ilman kamoja. Valmensin naisia neljä vuotta, jonka jälkeen siirryin miesten joukkueen HC:ksi vuosiksi 2005 ja 2007, jolloin aisaparina oli Jan Vilkko. Näinä vuosina pääsin tekemään yhteistyötä muun muassa sellaisten huippupelinrakentajien kuin Petrus Penkki ja Robert Johnsonin kanssa. Vuonna 2009 palasin vielä taustavalmentajaksi Vaahtera-joukkueeseen.

Ensimmäinen Vaahteraliigan mestaruus on kirkkaimpana muistona valmentajauralta, mutta myös junnuvalmentaminen on ollut tärkeää. Omat lapset kasvoivat tässä välissä ja viimeiset viisi vuotta olen valmentanut Butchersin pienimpiä junioreita, nykyisin vastuulla ovat U15- ja U13-joukkueet. Valmentaminen on aika erilaista Vaahterassa, naisissa ja junnuissa, sillä niissä pitää keskittyä hyvinkin erilaisiin asioihin. Jossain pitää keskittyä perusasioihin ja toisinaan hierotaan nyansseja.

Olet vuosien varrella ollut varmasti monessa muussakin vapaaehtoishommassa mukana. Kerro sieltä joitakin muistoja.

Joo, on niitä vapaaehtoishommiakin kertynyt vuosien aikana, mutta niistäkään ei tunnetusti tunteja lasketa. Kummelin kulta-aikoina tuli oltua mukana järjestämässä heidän Porvoon keikkaansa. Jostain syystä, mitä en enää muista syttyi keikalla tulipalo ja tällä hommalla päästiin Ilta-Sanomien etusivulle - jotenkinhan sitä pitää lajille saada julkisuutta ;)

Yhteen aikaan 90-luvulla oli trendinä järjestää olutfestareita eli siellä pääsi pystyttämään oluttelttoja ja laskemaan olutta hanasta. Takavuosina vastasin myös seuran jäätelökioskista ja pääsin talkookeikalla puhdistamaan jopa viljasiiloja. Jälkimmäisen keikan jälkeen talkookaveri Jan Rosenström kirjoitti puhelimen viereen tekosyylistan, minkä varjolla ei tarvitsisi lähteä seuraavalle keikalle. Rakkaudesta lajiin.

Seurassa on päässyt tekemään paljon hallinnollisia vapaaehtoishommia: johtokunta, rahastonhoito, kirjanpito, tilintarkastus. Viime vuosina olen auttanut peleissä kioskin pitämisessä ja roudaillut kamoja, limupulloja ja pomppulinnaa ja paistellut makkaroita. Ihan kivaa hommaa sekin. (kuten kuvasta näkyy)

Miten sinun mielestäsi seurat voisivat saada toimintaansa lisää vapaaehtoisia ja myös pidettyä vapaaehtoiset energisinä toiminnassaan mukana?

Vapaaehtoistyöhön pitää saada hyvä me-henki, jolloin vähän tylsempikin työ tuntuu hauskalta. Tekemisen pitää olla kivaa ja siitä pitää saada jonkinlaista arvostusta, jolloin tekijälle tulee fiilis että on saanut jotain tarpeellista aikaiseksi. Näillä pienillä asioilla varmaan tässä onnistuttaisiin. Minusta se toimii meillä ihan hyvin.

Tällä hetkellä teidän perheessä ilmeisesti aika moni muukin harrastaa jenkkifutista.

Kaikki kolme lasta - Niro, Nooa ja Lara - harrastavat jefua, ja lisäksi pojat viheltävät myös. Paljon saa lasten jefuinnostuksesta kiittää lasten ensimmäistä valmentajaa Pilvi Ryynästä. Vaimokin on tuomaroinut ja on viime vuosina pitänyt Butchersin kioskia peleissä, joten kaikilla on ollut jotenkin näppinsä jenkkifutiksessa.

Nykyisin varmasti on helpompaa huolehtia nuorille pelaajille oikeanlaisia, oikeankokoisia, turvallisia ja miellyttäviä varusteita kuin silloin kun itse lajin aloitit. Minkälaiset olivat ensimmäiset varusteet, jotka itselläsi oli? Miten siihen aikaan varusteita hankittiin?

Itselläni oli niin sanotut näkkäriharttarit eli hyvin ohkaiset hartiasuojukset, joissa ei paljon pehmusteita ollut. Samoja harttareita käytettiin rekvisiittana Mad Max -elokuvassa, joka oli kuvattu varmaan 5 vuotta aikaisemmin kuin itse aloin pelaajauran (Mad Max sai ensi-iltansa vuonna 1979, ja Mad Max 2 vuonna 1981, toim. huom.) Harttarit olivat seuran, jolta ne silloin sain. Samoilla harttareilla tuli sitten pelattua 12 vuotta. Kypärä sentään vaihtui kerran uran aikana.

Itselläni ei paljon ollut silloin tietoa, mistä varusteita olisi voinut käydä ostamassa. Silloinen Butchersin puheenjohtaja Thomas Hagman niitä aina raahaili jostain. Itse en oman peliuran aikana ostanut kuin hanskoja, joita sai ostaa 90-luvulla Forumista. Sorsan Masa taisi käydä treeneissä  kauppaamassa jefu-kenkiä. Masalta ostamani kengät taitavat olla vielä autotallissa.

Avasit Super Bowl -viikonloppuna jenkkifutisvarusteita myyvän ja toimittavan kaupan. Mikä sai sinut ryhtymään tuohon?

Jefukauppa.fi syntyi muutamasta syystä. Kun lapsille etsi varusteita ympäri Eurooppaa, niin sai aika paljon kontakteja ja tietynlaisen rutiinin ostamiseen. Tämän taidon haluaisin jotenkin hyödyntää. Varusteiden helpompi ostaminen harrastajille on yksi tavoite ja valikoiman lisääminen toinen. Lisäksi maailmalla on aina välillä hyviä diilejä, joissa varusteita saa kohtuulliseen hintaan - näitä haluaisin tuoda muidenkin ulottuville. Lyhyesti sanottuna haluaisin tehdä harrastajille harrastamisen helpommaksi. Kauppa toimii periaatteessa verkkokauppana, mutta suurin osa tavaroista on meillä omassa varastossa joten noutomahdollisuuskin on olemassa. Päivittäiset kuljetukset Helsingin keskustaan mahdollistavat noudot myös sieltä. Tuote-esittelyä seuroille on myös tarkoitus tehdä. Positiivisesti olen yllättynyt palautteesta sekä siitä miten kauppa on lähtenyt rullaamaan.

Mikä on sellainen varuste, joka pelaajien kannattaisi hoitaa kuntoon ennen kauden alkua? Mikä puolestaan on sellainen lisävaruste, joka ei pakollinen, mutta joka tekisi pelaamisesta turvallisempaa ja/tai miellyttävämpää?

Kypärän kunto kannattaa aina tarkistaa ennen pelikauden alkua. Onko kaikki ilmatyynyt ja kiinnikkeet kunnossa? Hyvät nykyaikaiset hanskat helpottavat kyllä pelaamista huomattavasti jokaisella pelipaikalla. Nykyajan rissut eivät taida saada rantapalloakaan kiinni ilman hanskoja ;)

 

Katso myös:

Viikon vieras: Kai Lindblad

Viikon vieras: Mika Eloranta

Viikon vieras: Pekka Utriainen

Viikon vieras: Auli Vanhoja

Viikon vieras: Roope Noronen

Viikon vieras: Joona Mustikkamaa

Viikon vieras: Fanni Mikkonen

Viikon vieras: Mikko Toiminen

Viikon vieras: Santeri inkinen

Viikon vieras: JP Burlington

Viikon vieras: Janika Nikander